Kyllä se on kumma kun silloin harvoin kun Ami saa itselleen vieraan niin sitä ollaan ihan yhtä epäsosiaalisia kuin missä tahansa muuallakin. Kummallista on myös se että miksi ihmeessä edes ajattelen että sen koiran pitäisi muka olla "vieraanvarainen".

Saimme kylään Amin siskopuolen Novan (Charone Casaron) pojan Jimin (Black Death Ramses) perheineen viikonlopuksi kylään. Lauantaina päästimme nämä sukulaiset tallaamaan maita ja mantuja mutta sillä sekunnilla kun kirmaus olisi saanut alkaa, otettiin pieni tilannetta tasaava "säksätys" ja Ami kulki huvittava tukko maistiaisia hampaiden välissä, purukalustoaan tasaiseen tahtiin sitten vilautellen. 

Siellä ne turilaat sitten kirmasi takapihalla omilla palloillaan eivätkä vahingossakaan erehtyneet kovin liki toisiaan. Pakkohan sitä silti oli saada ikuistettua amin kanssa samaan  potrettiin tämä harvinainen vieras ja sen verran nämä pystyivät itsensä keräämään että sopivan hajuraon ollessa välissä onnistui se potretointikin.

Hölmöt koirat, ottaisitte ilon irti silloin kun siihen on mahdollisuus.. ihminen toki taitaa nähdä ne ilot eritavalla :o)

 Siinä sen on vieressäni.. tuo karvatti joka käänsi elämälleni uuden suunnan kohta kahdeksan vuotta sitte.

Tuo kaveri liikutti meitä kahta suomen reunalta toiselle, kisaillen, reenaillen ja leireillen. Valtaosa sosiaalisista suhteista perustui tavalla tai toisella koiran ja harrastamisen kautta tuntustumiini porukoihin. Sitten minusta tuli äiti.

En tarkoita että lapsen saaminen automaattisesti sysää sivuun kaiken muun, jatkoin siis harrastamista niin että poikakin sai tuta siitä mitä on istua kärryissä jälkimetsällä, viikonlopun isä ja poika pärjäsivät vallan mainiosti kahdestaankin kun äiti ja karvakasa lähti tapaamaan koiratuttuja leirille. Sitten minusta tuli kahden lapsen äiti. Silloin kun se pienempi olisi ollut kiltisti vielä kärryissä sielä toko kentän laidalla tai jälkimetsällä, halusi se vanhempi jo mennä viipottaa edes takaisin tutkien ihmeellistä maailmaa.

En tarkoita, että kahden pienen lapsen äiti ei voisi harrastaa, mutta jostain syystä minulle kävi niin. En enää raaskinut lähteä viikonlopuiksi tai illoiksi aikaa vievän harrastuksen pariin kun rekanratissa leipänsä tienava iskä oli vihdoin monen päivän jälkeen taas kotona ja vieläpä hereillä. Missäköhän välissä Ami koira huomasi että "jaahas.. tämä tais olla sitten tässä..."

Koira on perheenjäsen ja melkeimpä kaikessa puuhassa mukana. Tärkein tehtävä on tällähetkellä vartioira omaa ja vähän naapurissa asuvien isovanhempienikin tonttia. Olla lenkkiseurana allekirjoittaneelle ja vetää talvella potkukelkkaa LUJAA. En tiedä onko koira tyytväinen elämäänsä vai onko sillä koskaan kaipuuta entiseen.. minulla on, vaikka näinkin on hyvä. 

Entinen elämä koiraharrastuksen parissa muistui mieleen kun saimme vieraaksi vanhan tutun perheineen kera koiran. He olivat kisamatkalla ja tarjosin yösijaa. Amin kanssa taitaa olla jo myöhäistä sytytellä henkiin mitään elämää suurempaa mutta lapsetkin on tässä vuosien aikana kasvaneet isommiksi. Ehkä kohta koittaa taas aika että tuvassa terrorisoi uusi koulutettava uusine haasteineen, ennen sitä me nautimme elämästä, ei patalaiskoina mutta ei aktiivisina harrastajinakaan  :o)